Olen joutunut rähinäsään ydinperheeni kanssa. Emme tule toimeen. Oli riitaa; isäntä kuristi, emäntä veti kuonoon. Kumpi oli voittaja? Ei ainakaan emäntä. Sattuu.

Mikä saa minut kirjoittamaan tätä blogia? Tänään se, että kollegani huusi minulle täyttä kurkkua kahvihuoneessa. Oliko hän minulle vihainen? Nähtävästi. Oliko siihen syytä? Ei. Olin kieltäytynyt työhon liittymättömästä työtehtävästä, koska en jaksa olla jatkuvasti vihainen. Onko hän perheensä ainoa lapsi? Täytyy tarkistaa, mutta siis, AIVAN VARMASTI.

Vittu. Miten ihmiset täällä Suomessa ovat niin perkeleen epäkorrekteja? Itselleni ei tulisi mieleenkään ruveta huutamaan ihmiselle, joka ei ole joko rakastettuni, sydänystäväni tai perhettä. Haloo.

Minä vain haluaisin olla onnellinen, elää pienen perheeni kanssa, ja uskoa mieheni uskollisuuteen. Valitettavasti vain hänkään ei juuri nyt anna aihetta positiivisyyteen: ei vastaa puhelimeen ollessaan yötä kaverillansa. Hmmm. Eikö mikään voi elämässä toimia?